Yö on saapunut. Hiljaisuuden tuntee samettisena pehmeytenä. Nousen Ruusuhovin yläkertaan sammuttamaan valoja. Avaan palo-oven ja painan valokatkaisijaa, pimeys ja naisen parkaisu! Sydämen rytmi pysähtyy. Pieni tyven ja syke nousee. Täällähän kummittelee. Parkaisun taajuus jää soimaan mieleen poistuessani valoisiin tiloihin.
Talo kuiskii nyt toisin taajuuksin. Aaveiden asteikko häviää päästäni. Huoneiden ja käytävien kuiskinta on vallannut minut. Itse asiassa se on ottanut valtaansa meidät kaikki, Sarin, Mikon ja minut. Tajuan sen tuolla hetkellä. Hovin antamat vienot vihjeet ovat muuttuneet muodoiksi. Väliin esineet ovat ajaneet meidät luomaan pieniä musiikkiesityksiä asettuakseen sen jälkeen paikoilleen kuin olisivat olleet siinä iäti.
Puhutaan, että rakennuksella on henki. Ruusuhovissa se on rauhallinen. Sen kummitukset paljastuvat päivänvalossa narahteleviksi oviksi ja kellarikerroksen puliseviksi putkistoiksi. Se ei siis ole haamujen valtakunta, vaikka se väistämättä lumoaakin sen, joka tohtii kuunnella sen kuiskivien seinien tarinoita.
Meille riemua lisäsi se, että saimme käsiemme työn kautta liittyä tarinoiden virran osaksi. Don quijote ratsasti Rosinantellaan seurassamme. Uskollisen Sancho Panzan vahtiessa tekemisiämme vältimme tuulimyllyjen syntymisen mieliimme. Urakkamme eteni veijarimaisen kepeästi kohti vääjäämätöntä maaliaan, kaihoisaa kotimatkaa.
Kiitokset Ruusuhoville!
Team Ruusuhovi 2. Kuvat Mikko Inkinen, teksti Risto Hautanen
Vintage Joensuu 